Edesmennyt yhdysvaltalainen kansalaisoikeusaktivisti Grace Lee Boggs sanoi osuvasti: ”Historia ei ole menneisyyttä, vaan tarinoita, joita kerromme menneisyydestä.” Ei liene epäselvää, että historiankirjoitus on enimmäkseen miesten historiaa. Olemme ohjelmoitu ajattelemaan, että kaikki merkittävä taiteellinen, tieteellinen ja kirjallinen työ on miesten tekemää. Julkiset tilamme ovat koristeltu arvovaltaisten miesten kuvilla ja patsailla. Meillä on liputuspäivä Runebergille ja Leinolle, Sibeliukselle ja Kivelle. Mutta vain yksi liputuspäivä naiselle, tasa-arvon päivänä liput liehuvat Canthille. Eikö olisi korkea aika liputtaa myös jollekin toiselle naiselle?
Kirjailija, kuvittaja ja professori Tove Jansson kuoli 86-vuotiaana kuusitoista vuotta sitten. Hän lienee olevan rajojemme ulkopuolella Tom of Finlandin lisäksi kuuluisin suomalainen taiteilija. Silti, lapsuudessani Toven taide vaikutti minuun lähinnä Muumien kautta. Kun rakastuin lähikirjastossani Henri Cartier-Bressonin ja Cindy Shermanin valokuviin, tuijotin tuntikausia Madame Matissen kasvoja, Frida Kahlon kauniita leninkejä ja Salvador Dalin surrealistisia maisemia, en löytänyt käsiini kirjaa Tovesta. Taidehistorian opinnoissanikin keskityin Warholiin, Schjerfbeckiin ja Chagalliin. Vasta viime kesäinen matkani Japaniin tutustutti minut Toveen. Ihmisten viehtymys Suomea kohtaan Toven takia pakotti minut tutustumaan häneen syvemmin. Aloin tutkia hänen taidettaan, tuijottaa hänen viivojaan ja lukemaan hänen elämästään.
Ennen Tovea, olin tietysti jo vuosia sitten ihastunut Pikku Myyhyn, elämäni ensimmäiseen feministiseen esikuvaan. Kun äitini pesi suuni saippualla kiroilusta ja sain kuulla, että sylkeminen ei ole tytöille sopivaa, Myy muistutti siitä millainen tyttö saa halutessaan olla. Tietysti Muumeissa oli nuorelle tytölle muitakin esikuvia lempeästä Muumimammasta herkkään Niiskuneitiin, mutta minulle Myyssä oli sitä jotakin. Hän oli rohkea ja itsenäinen, kertoi mielipiteensä suoraan ja haastoi muita ajattelemaan. Myy oli vilkas ja sarkastinen, sellainen jonka kanssa olisin halunnut koluta naapuruston ojat ja etsiä sammakoita omakotitalomme syksyisen mutaiselta kasvimaalta. Hänen kiivautensa oli vapauttavaa ja hauskaa, hän oli kaltaiseni, erityinen kaikessa temperamenttisuudessaan.
Pikku Myyn terävässä suoruudessa on ripaus kirjailijaa. Tove oli pasifisti, feministi ja visionääri. Hän eli aikana, jolloin naisella ja naisen tekemällä taiteella oli nykypäivää enemmän kamppailtavaa kiihkeässä, miesten hallitsemassa (taide)maailmassa. Tove kasvoi taiteilijaperheessä. Isä oli kuvanveistäjä ja äiti graafikko. Äitinsä, Hamin polvella Tove tutustui piirtämiseen, jolla hän jo nuorena taiteilijana kykeni elättämään itsensä. Tovella oli mahdollisuus opiskella ulkomailla ja nähdä maailmaa. Hän kapinoi aikansa normeja vastaan. Niitä kirjoittamattomia lakeja vastaan, jotka määrittelivät ketä nainen sai rakastaa, kenet naisen tuli naida ja saiko nainen elää ilman lapsia ja nauttia elämästä, vapaana patriarkaatin kahleista.
”Joko minusta tulee huono taiteilija tai huono vaimo. Jos minusta tulisi hyvä vaimo, niin mieheni työ olisi tärkeämpää kuin omani, minulla on kyky alistua hänelle ja synnyttäisin lapsia hänelle, lapsia jotka sitten tapettaisiin jossain tulevassa sodassa.” Tove halveksi sotaa, jonka läsnäolo varjosti hänen kasvuaan naiseksi. Politiikka oli tärkeä aihe Tovelle, josta hän ammensi aiheita kuvituksiinsa. Häntä kuvotti Stalin ja Hitler, jotka hän usein kuvitti humorisesti tai suoraan pilkaten Garmiin, Helsingissä 20-luvulta lähtien julkaistuun kulttuurilehteen. Tove oli näkyvä epäoikeudenmukaisuuden vastustaja, ei vaiennut mielipiteissään tai piiloutunut nimettömänä kuviensa taakse. Näistä Garmissa julkaistuissa pilapiirroksissa seikkaili myös hahmo, jonka maailma myöhemmin oppi tuntemaan Muumipeikkona.
”Sodan aikana tunsin itseni niin epätoivoiseksi, että aloin kirjoittaa satuja.” Syntyi Muumit ja tarinoita oikeidenmukaisuudesta, sinnikkyydestä, hyväntahtoisuudesta, kuolemasta ja yksinäisyyden kaihosta. Kirjoillaan Tove ei halunnut varsinaisesti kasvattaa vaan hauskuuttaa. Veljensä Lars Janssonin kanssa Tove Jansson kirjoitti ja piirsi Muumipeikko-sarjakuvaa 21 vuoden ajan. Tove toki kirjoitti kirjoja myös aikuisille ja piti itseään enemmän taidemaalarina kuin lastenkirjailijana. Monipuolisena taiteilijana hän ei kangistunut kaavoihin, ei antanut muiden määritellä itseään tai tarinaansa ja teki jotain odottamatonta omassa ajassaan, sen mitä halusi. Hän otti vastuun omasta työstään ja johti liiketoimintaa, josta tuli yksi Suomen menestyneimmistä yrityksistä.
Toven kuvitukset ja tarinat opettavat tänäkin päivänä katsojia suvaitsevaiksi ja ymmärtämään erilaisuutta. Hän on valtavan tärkeä esikuva maailman seksuaali- sukupuolivähemmistöille. Taiteilijan homoseksuaalisuus oli aikanaan hyvin tiedetty asia, josta ei vain puhuttu. Hän ei koskaan piilotellut seksuaalista identiteettiään, mutta ei kokenut tarpeelliseksi sitä myöskään korostaa. Vuonna 1992 Jansson asteli Presidentinlinnaan puolisonsa Tuulikki Pietilän kanssa ensimmäisenä naisparina. Kuka lohduttaisi Nyytiä-kirjan Tove omisti Tuulikille. Kirja kertoo rakastumisesta ja halusta löytää kumppani verrattain kauniilla tavalla.
Kun Tovelta kysyttiin kenellä hän kirjoittaa, hän vastasi: ”Jos kertomukseni vetoavat johonkin tietynlaiseen lukijaan, niin luultavasti tuittuun. Tarkoitan sillä ihmisiä, joiden on vaikea sopeutua mihinkään.” Niin teen minäkin. Teen kuvituksia muutoksesta ja toivosta, opetan ja haluan kirjoittaa. Haluan katsojan tuntevan itsensä vahvaksi. Kuten Tove, haluan vaikuttaa, lisätä ymmärrystä ja kertoa tarinoita. Tovella oli Garm, minulla Instagram. Molemmissa on tehty vastarintaa ja pidetty ääntä niiden puolesta, joilla sitä ei ole. Jos Tove työskentelisi tänään, hän epäilemättä ottaisi kantaa translain puolesta, kritisoisi hallituksen maahanmuuttopolitiikkaa, vastustaisi rasismia ja seksismiä, puhuisi turvakotien lisäämisen puolesta, kirjoittaisi sosiaaliseen mediaan #metoo, #resist ja #ilmannatseja ja puolustaisi alkuperäiskansojen oikeuksia. Tove sai uhkaus- ja vihapostia seksuaalisen suuntautumisensa takia ja kohtasi homofobiaa ja panettelua. Toven, minun ja lukemattomien muiden naisten ja vähemmistöihin kuuluvien vastaanottama vihapuhe on jo pitkään ollut keino vaientaa yhteiskunnallisesti kantaaottavien ihmisten äänet. Vihapuhetta oikeutetaan sananvapaudella, mutta oikeastaan se kaventaa sitä.
Kun Tove täytti kolmenkymmenen Euroopassa riehui sota, jonka läsnäolo repi häntä sisältä. Tunnen samaa kipua kun ajattelen Somaliaa, Syyriaa ja muita konflikti-alueita, varsinkin hädässä olevia lapsia ja naisia. Tovella oli pelko sodan jatkumisesta ja sen uusiutumisesta, meillä on käsillä aikamme suurin katastrofi, ilmastonmuutos ja yleinen turvallisuudentunteemme on laskenut. Hitler ja Stalin on vaihtunut Trumpiin ja Putiniin. Internet on tuonut maailman kotiin ja anonyymit riehuvat nettipalstoilla. Tove piirsi tuskan ja masennuksen paperille, koen liian tiedon turhauttavan ja purkautuvan kuvina ja tuherruksina. Aikamme ovat erilaisia, mutta niissä on paljon samaa. Tove sanoi: ”ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää.” Siinä asenteessa on tolkuttomasti omaksuttavaa.
Elina Tuomi
Kirjoittaja on taiteen maisteri, joka työskentelee vapaana kuvittajana ja opettaa erityisluokkaa Helsingin Kontulassa.
Lainaukset: Karjalainen, Tuula. 2013. Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta. Helsinki: Tammi.