Muistan sen puoluevaltuuskunnan kokouksen aina, vaikka siitä täytyy olla melkein kymmenen vuotta. Olin silloin Vihreiden Nuorten hallituksessa, ehkä jopa puheenjohtaja. Pidin puheenvuoron jostain asiasta, joka ei liittynyt mitenkään vammaispolitiikkaan. Luulen, että jokin pakolaisten kohtelussa oli huonommaksi ja minä vaadin asiaan muutosta. Seuraava puhuja sanoi saman asian. Sen jälkeen pidettiin ainakin kaksikymmentä puheenvuoroa, joissa sanottiin, että kiitos, nostit esiin tärkeän asian. Joka ikinen osoitti kiitoksensa sille minun jälkeeni puhuneelle. Aivan kuin minä en olisi puhunut lainkaan.
Minua on aivan vakavasti sanottu puolueen maskotiksi. Minua on esitelty kuin esinettä, kun on haluttu näyttää että meidän puolueessa on vammaispolitiikka kunnossa. Minulle on sanottu, ettei minua voi äänestää, koska edustan niin pientä vähemmistöä – eikä silloin ole tarkoitettu sitä, että minun perheeni muotoisia perheitä on vain 4 prosenttia kaikista Suomen perheistä. Se mitä olen sanonut ei ole kiinnostanut. Kun minä olen puhunut esteettömyydestä, on nyökkäilty ja seuraavana päivänä järjestetty vaalitilaisuus paikassa jonne minulla ei pyörätuolinkäyttäjänä ole mitään asiaa. Hyvin usein on tuntunut siltä, että on aivan sama kuinka paljon olen opiskellut ja tehnyt erilaisia asioita, kuinka monia rooleja minulla on elämässäni ollut, koska vain se mitä ihmiset näkevät – pyörätuolini – määrittelee minut.
Joskus olen ajatellut hylätä koko vammaispolitiikan, koska sitten minut otettaisiin tosissaan, ei pidettäisi yhden asian poliitikkona. Että minun pitää valita uskottavuuden ja omieni hylkäämisen välillä. Sillä niinhän siinä kävisi: en enää voisi puhua vammaispolitiikasta, vaikka tiedän että siinä edelleen olisi paljon korjattavaa.
Joskus minulle on käynyt niin, että olen itsekin alistunut annettuun rooliini. Olen ollut hiljaa, kun on puhuttu asioista, suorastaan kytkenyt aivoni kiinni, ettei edes ehtisi tulla mitään ajatuksia. Joskus on ollut pakko keskittyä vammaispolitiikkaan, koska olen tiennyt, että siihen ei kukaan muu kuitenkaan keskittyisi. Ja kyllähän minä olen ylpeä siitä, että tiedän tästä asiasta.
Eniten inhoan sanaa kokemusasiantuntija. Sitä titteliä minulle tarjotaan seminaareissa, joissa ministeriöiden edustajat ja poliitikot – asiantuntijat – kertovat miten asiat ovat. Heillä on hyvä palkka, minulle korvataan junaliput tositteita vastaan. Kokemusasiantuntijan puheenvuoroa aina ylistetään ja häntä taputetaan päähän, mutta ratkaisevat keskustelut käydään hänen ylitseen asiantuntijoiden kesken.
Sen puoluevaltuuskunnan kokouksen kahvitauolla toveri tuli sanomaan minulle: ”Olipa törkeää, että kukaan ei viitannut sinuun, vaikka sinähän sen asian otit esiin.” Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut parempi, jos hän olisi mennyt sanomaan sen julkisesti, mutta juuri silloin riitti että joku osoitti kuunnelleensa minua, asettui minun puolelleni.
Amu Urhonen
Kirjoittaja on Vihreiden vaivaisten puheenjohtaja, Kynnys ry:n puheenjohtaja sekä Vihreä varavaltuutettu Tampereelta.
Johanna Sydänmaa