Tänään vietetään äitienpäivää. Onnea kaikille äideille ja äidinmielisille, äitiyttä suunnitteleville tai arjessaan äitiville!
Itselleni äitienpäivä on iloinen päivä. Lapsilleni, joilla äitejä on peräti kaksin kappalein, siihen kolme eläväistä mummia ja yksi isomummi vielä päälle, äitienpäivä on hiukan stressaavampi juhlapyhä. Tai niin he sen ilmaisevat, kun selkä vääränä raahaavat koulusta askartelemiaan äitienpäiväyllätyksiä.
Äitienpäivä tuo esiin monia oletuksia äideistä ja äitiydestä. Ei tarvitse kuin katsoa lähintä lehteä tai vilkaista kaupunkien katukuvaa saadakseen selvän mielikuvan siitä, millaisia äidit ovat. He ovat lempeitä, sisustuksesta kiinnostuneita, kukista pitäviä, puutarhanhoitoon orientoituneita henkilöitä, jotka pitävät naistenlehdistä, kirjoista sekä siroista ja vaaleansävyisistä esineistä. Lisäksi äitejä pitää hemmotella hieronnoin, jalkahoidoin tai day-spa-palveluin.
Oletus äideistä on vahva. Mutta niin on myös äitioletus. Jos olet nainen, vähän yli kolmenkymmenen ja etenkin jos sinun tiedetään elävän parisuhteessa, sinun oletetaan joko olevan tai haluavan olla äiti. Se ilmenee varovaisina kysymyksinä tuntemattomilta: ”Onko sinulla lapsia..?” tai tuttujen ja sukulaisten ronskimpina tiedusteluina: ”Ootteko xx:n kaa aatellu noita lapsia?” Yhteiskunnassa se ilmenee siten, että neljääkymppiä lähestyvä nainen, jolla ei ole lapsia, ei löydä itseään oikein mistään.
Vuosikymmenet on puhuttu siitä, että tv-sarjoihin, naistenlehtiin ja populaarikulttuuriin pitäisi saada lisää mustia/homoja/transihmisiä/valitsemasiidentiteettikategoria, koska monimuotoisuuden esittäminen on tärkeää ja koska ihmisillä pitää olla esikuvia. Mutta mistä löytää positiivisen esikuvansa keski-ikää lähestyvä nainen, jonka elämässä äitiys ei millään tavalla näy?
Haluanko lapsen? Tämä kysymys on yhä vahvemmin pinnalla omanikäisten naisoletettujen ystävieni kanssa käydyissä keskusteluissa. He, joilla ei lasta ole, pohtivat äitiyden mahdollisuuksia – haluanko lapsen parisuhteeseeni, olenko valmis yksin vanhemmaksi, miten äitiys mullistaisi elämäni? He, joilla on lapsia, pohtivat, toivoisivatko vielä yhtä.*
Monet ovat todenneet lääkäreiden avulla, että pohdinnat ovat melko viimetinkaisia tai jo myöhässä, ja joutuvat asian eteen nyt ihan tosissaan. Toiset ovat päässeet asian kanssa rauhaan, suuntaan tai toiseen, jo pitkän aikaa sitten.
Toivosin, että näitä pohdintoja ei tarvitsisi käydä valtaisassa oletusten vyöryssä. ”Tottakai sinä haluat lapsen, lapset ovat parasta mitä minun elämässäni on!” ”Et tietenkään sinä halua lasta, lapset takertuvat ja häiritsevät ja sotkevat urasuunnitelmat ja työelämähaaveet!”
Toivoisin, että yhteiskunnassa, jossa lapsettomuuden valitsee vapaaehtoisesti yhä useampi ihminen, ihmisiä ei kohdattaisi äitioletettuina, eikä isäoletettuinakaan sen puoleen. Toivoisin, että ihmiset saisivat tehdä ratkaisujaan rauhassa ympäristön painostukselta ja normeilta. Ja toivoisin lisää lapsettomuuden itse valinneita onnellisia, vapaita, ihania naisia populaarikulttuuriin ja naistenlehtiin.
Oma ajatukseni kaikille asian kanssa tuskaileville on selvä: Lapsiaan ei kadu. Mutta kovin montaa sellaistakaan ihmistä en ole tavannut, jotka olisivat myöhemmin katuneet aidosti omasta itsestä lähtenyttä päätöstä olla lasta tahtomatta. Että rauhassa vaan, teit miten päin tahansa, todennäköisesti päädyt itsesi kannalta parhaaseen lopputulokseen.
Anna Moring
Kirjoittaja on Monimuotoiset perheet -verkoston projektipäällikkö, joka ajattelee työkseen perheitä, vanhemmutta ja niihin liittyviä oletuksia ja normeja.
* Toivomisen ja haluamisen, hankkimisen ja saamisen käsitteet ovat lapsista puhuttaessa kaikki yhtä tulenarkoja. Käytän niitä tässä tekstissä harkitusti sekaisin, koska näissä keskusteluissa ne limittyvät toisiinsa eikä niitä oikeastaan voi kokonaan toisistaan erottaa.
Johanna Sydänmaa