Viime päivinä lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila ja perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko (kesk.) ovat esittäneet, että Suomen tulisi harkita lasten sukuelinten silpomisen kieltämistä erillisellä lailla. Suomessa asuu tuhansittain silvottuja ihmisiä ja Suomesta lähetetään edelleen lapsia ulkomaille silvottaviksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Maamu-tutkimuksen (2012) tulosten mukaan Suomessa asuvista kurditaustaisista naisista 32 prosenttia ja somalialaistaustaisista naisista noin 70 prosenttia oli kokenut sukuelinten silpomisen.
Suomen vuonna 2015 ratifioima Istanbulin sopimus (Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta) edellyttää sukuelinten silpomisen tai sen avustamisen määrittämistä rangaistaviksi kansallisessa lainsäädännössä ja on erittäin kannatettavaa, että Suomi tarkastaa onko erillisen pykälän lisääminen rikoslakiin tarpeellista. Lainsäädännöllä voitaisiin varmasti vaikuttaa jossain määrin ilmiön poistamiseen, mutta tärkeintä olisi kuitenkin vahvistaa johdonmukaista, ennaltaehkäisevää ja tutkittuun tietoon perustuvaa silpomisen vastaista työtä. Istanbulin sopimus velvoittaa Suomea vahvasti myös siihen.
Naisten sukuelinten silpominen on jo nyt kriminalisoitu, mutta poikien silpomiseen suhtaudutaan usein liian ymmärtäen. Sukuelinten silpominen on ihmisoikeusloukkaus eikä sitä tule ikinä ymmärtää. Kaikki silpominen tulee kieltää lailla ja erillinen lakipykälä voisi toimia niin asenteiden kuin yhteiskunnan käytäntöjen muuttajana. Erillisellä lainsäädännöllä voidaan kuitenkin vaikuttaa vain rajallisesti, koska tyttöjen silpomisen nykyinen kriminalisaatiokaan ei ole kyennyt kitkemään ilmiötä. Tiedossa ei ole yhtäkään tytön silpomistapausta, joka olisi edennyt oikeuteen saakka ja se kertoo erityisesti siitä, ettei Suomi tunnista silpomisen uhreja.
Kaikista tärkeintä olisi siksi tehdä ennaltaehkäisevää työtä silpomisen estämiseksi ja tarjota tietoa sekä korjaavia toimenpiteitä silvotuille naisille. Sitä Suomessa ei edelleenkään tehdä riittävästi ja työ on pitkälti jäänyt järjestöille, vaikka sosiaali- ja terveysministeriön vuosille 2012-2016 tehdyn toimintaohjelman mukaan kuntien päivähoidon, sosiaali- ja terveystoimen ja koulujen henkilöstön kouluttaminen tyttöjen silpomisesta tulee olla valtion ja kuntien vastuulla. Yksin koulutus ei riitä. Silpomisen lopettamiseksi on rakennettava ja ylläpidettävä hyviä yhteyksiä eri etnisiin ja uskonnollisiin ryhmiin, koulutettava avainhenkilöitä ja vahvistettava verkostoja. Näissä toimenpiteissä Suomella on vielä paljon työnsarkaa.
Katja Mannerström
Kirjoittaja on Vihreiden Naisten puheenjohtaja
Johanna Sydänmaa