Olen aloittanut kauteni Vihreiden Naisten puheenjohtajana hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa. Koko kansakunta tuntuu olevan huolissaan naisen asemasta. Huoli on aiheellinen. Nainen ei Suomessakaan ole turvassa kodissa tai kadulla eikä tasa-arvo missään nimessä ole valmis.
Miksei me naisjärjestöt nyt sitten olla tyytyväisiä? Miksemme vain kiitollisena ota vastaan katupartioiden suojelua ja median nostattamaa kiinnostusta naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta? Siksi, että katupartiot ja suojelusta puhuminen ei ole huolta tasa-arvosta, päinvastoin. Niin valtamedia kuin katupartiot arvottavat naisiin kohdistuvan väkivallan tekijän ja uhrin etnisyyden perusteella. Raiskaus on raiskaus vasta kuin tekijä on ulkomaalainen. Raiskaus on raiskaus vasta kun uhri on valkoinen. Miehet, jotka väittävät haluavansa suojella naisia eivät suojele huntuun pukeutunutta naista, kun hänen päälleen syljetään kadulla. He suojelevat valkoista naista koska hän on valkoinen ja kuuliainen. He eivät puolusta minua, kun minä kirjoitan tämän tekstin ja saan mahdollisesti raiskausfantasioita sähköpostiini suomalaisilta miehiltä. He puolustavat sitä valkoista naista, joka ei ole vaarallinen. Sitä valkoista naista, joka ei kyseenalaista heidän asemaansa suojelijana.
Samalla Suomessa otetaan todellista takapakkia tasa-arvoasioissa ja harva on siitä yhtä huolissaan kuin ulkomaalaisten tekemistä rikoksista. Hallituksen leikkausten on todettu iskevän erityisesti naisten matalapalkka-aloilla ja Suomi saa jatkuvasti moitteita siitä, ettei valtio kykene vähentämään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tai edes rahoittamaan riittävästi turvakotipalveluita. Subjektiivinen päivähoito-oikeus katosi hetkessä. Progressiivinen keskustelu vanhemmuuden jakamisesta ja kotihoidontuen jakamisesta lakkasi oitis, kun keskustajohtoinen hallitus pääsi valtaan. Naisen paikkaa kotona ei enää kyseenalaisteta. Kotona oleva nainen ei ole vaarallinen.
Tässä ilmapiirissä on ristiriitaista tehdä tasa-arvopolitiikkaa. Samalla kuin kauhistellaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, naisjärjestöiltä viedään vuosi vuodelta pois resursseja toimia ja valvoa Suomen tasa-arvon tilaa. Viimeisimpänä Sipilän hallitus, jonka talousarvioesitys vuodelle 2016 esittää nais- ja neuvontajärjestöjen valtionapuun 14 prosentin leikkausta. Vaarallisia naisia ja feministejä, jotka kyseenalaistavat ja räksyttävät raiskausuhkailuista ja budjettileikkauksista huolimatta, tarvitaan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan.
Katja Mannerström, Vihreät Naiset ry:n puheenjohtaja
Johanna Sydänmaa