Nykyaikaisten olympialaisten perustaja Pierre de Coubertin ei juuri naisten urheilusta piitannut. Hän piti naisten osallistumista kisoihin epäkäytännöllisenä, epäkiinnostavana, epäesteettisenä ja säädyttömänä. Tuohon aikaan, 1800-luvun lopussa, naiset pidettiin poissa urheiluhommista vetoamalla heidän hauraisiin kehoihinsa, jotka tuskin kestäisivät urheilun tuomaa fyysistä rasitusta, ainakaan hedelmällisyytensä säilyttäen.
Kaikkien aikojen toisiin olympialaisiin vuonna 1900 osallistui 22 naista, viidessä heidän ”feminiinisyydelleen” sopivaksi katsotussa lajissa. Milano Cortinan olympialaiset 2026 olivat kaikkien aikojen tasa-arvoisimmat talvikisat, joissa urheilijoista naisia oli 47 %. Silti näissäkin kisoissa edelleen kilpailtiin lajissa, johon naiset eivät saa olympiatasolla osallistua. Yhdistetyssä, jossa kilpaillaan mäkihypyssä ja hiihdossa, pääsivät olympiamitaleista kisaamaan Milano Cortinassa vain miehet.
Urheilussa mies on normi, ja nainen poikkeama siitä.
Edelleen vuonna 2026 puhutaan urheilusta ja naisten urheilusta, urheilijoista ja naisurheilijoista, jääkiekosta ja naisten jääkiekosta. Naisten urheiluun suhtaudutaan edelleen kuin ”oikean urheilun” hellyttävään ja vähän säälittäväänkin pikkusiskoon. Urheilussa mies on normi, ja nainen poikkeama siitä.
Ylen tekemässä tutkimuksessa vuonna 2017 laskettiin, että suomalaisen naisurheilijan euro oli keskimäärin 3 senttiä. Vaikka yleisesti ajatellaan, että eri palkka samasta työstä on syrjintää, naisurheilijat ja -valmentajat työskentelevät usein samoissa olosuhteissa ja samalla tasolla kuin miehet, saaden silti erilaista palkkaa. Usein kyse ei ole edes palkkaerosta – useissa suomalaisissa naisten pääsarjoissa todellisuus on se, että naiset itseasiassa maksavat seuroille saadakseen urheilla. Tämä tekee täysipäiväisen, ammattimaisen urheilemisen naisille mahdottomaksi, kun elanto ja urheiluun tarvittavat varat on ansaittava muualta.
Vanha ja kulunut perustelu tälle kuuluu, että miesten urheilu tuottaa enemmän rahaa, mutta syyt tämän taustalla jäävät usein keskustelun ulkopuolelle. Miesten urheilun katsojat eivät ole tipahtaneet tyhjästä katsomoihinsa syömään nakkimukeja ja ostamaan fanilippiksiä. Valtavat markkinointikoneistot ovat jauhaneet miesten urheilun taustalla jo vuosikymmeniä, sillä välin kun naisilta pääsy urheilemaan on estetty välillä jopa kokonaan. Esimerkiksi Englannissa naisten pelaama jalkapallo kiellettiin 1920-luvulla, kun sen suosio ylitti miehet. Se sellainenhan ei tunnetusti käy.
Miesten urheilun katsojat eivät ole tipahtaneet tyhjästä katsomoihinsa syömään nakkimukeja ja ostamaan fanilippiksiä.
Liigat ja joukkueet tekevät rahaa mediaoikeuksilla, lipunmyynnillä ja sponsorisopimuksilla, jotka kaikki ovat riippuvaisia kysynnästä ja katsojaluvuista. Erot naisten ja miesten urheilun tuottamissa rahamäärissä eivät kuitenkaan johdu tuotteen laadusta, pelaajien lahjakkuudesta tai paremmasta menestyksestä.
Miten ja missä naisurheilija saa näkyä?
Naiset ovat selvässä vähemmistössä urheilutoimittajien joukossa, ja ilmeisesti naisten urheilu ei miesvaltaisia urheilutoimituksia kiinnostele. Naisten urheilu näkyy mediassa selvästi vähemmän kuin miesten (avaa vaikka päivän urheilusivut ja laske). Alle viidesosa suomalaisissa urheilu-uutisissa mainituista urheilijoista on naisia (tokikaan naisten aliedustus mediassa ei ole ainoastaan urheilumaailman erityispiirre). Näkymättömyys johtaa pienempään kysyntään, harvempiin sponsorisopimuksiin ja matalampaan markkina-arvoon.
Kun naisurheilija sitten kuitenkin onnistuu näkymään mediassa, hän näkyy eri tavalla kuin mies. Uutiset ovat lyhyempiä, lähetykset tehty halvemmalla, ja huomio kiinnitetään ulkonäköön tai perhesuhteisiin urheilullisuuden tai saavutusten sijaan. Hänet esitetään naisena, joka harrastaa urheilua, ei urheilijana. Naisurheilijan äitiyden tai parisuhteen esiin nostaminen korostaa hänen sukupuoltaan ja siihen liitettyä perinteistä roolia. Urheilu on miesten miehille rakentama maailma, jonne nainen saattaa mahtua, jos hän on perinteisen kaunis, hetero ja osallistuu ns. ”feminiinisiin” lajeihin kuten vaikka voimisteluun tai taitoluisteluun, jotka eivät uhkaa perinteistä patriarkaalista sukupuolijärjestystä. Kauas ei siis olla vieläkään Pierren ajoista päästy.
Yksi keinoista pyrkiä säilyttämään urheilu miesten tilana, on seksuaalinen häirintä ja väkivalta, syrjintä, ja muu asiaton käytös, jota naisurheilijat joutuvat kohtaamaan selvästi miesurheilijoita enemmän. Mitä menestyneempi naisurheilija, sitä enemmän uhkailua, vihapuhetta ja seksuaalista häirintää hän saa verkossa sietää. Lähes aina vihapostin lähettäjä on mies.
Rakenteellinen epätasa-arvo alkaa jo hiekkalaatikolta
Urheilun tasa-arvo-ongelmat alkavat jo juniori-iässä. Tasa-arvovaltuutettu saa säännöllisin väliajoin selvitellä palkkioiden ja apurahojen jakamisen tai urheilukoulujen opiskelijavalintojen tasapuolisuutta. Harjoitusaikojen jako, tarjolla oleva valmennus, pelaajapolut sekä yleiset asenteet suosivat usein poikia. Pojat liikkuvat tyttöjä useammin urheiluseurassa, ja jatkavat siellä pitempään. Pojat myös harrastavat tyttöjä todennäköisemmin kahta tai useampaa lajia ja kilpailevat niissä.
Tytöt liikkuvat selvästi poikia vähemmän jo päiväkoti-iässä, ja iän myötä ero repeää entisestään.
Tytöt liikkuvat selvästi poikia vähemmän jo päiväkoti-iässä, ja iän myötä ero repeää entisestään. Ulkomaalaistaustaiset tytöt, pienituloisten perheiden tytöt sekä tytöt, joilla on toimintarajoitteita, liikkuvat vielä muita tyttöjäkin vähemmän. Ulkokentillä, koulujen pihoilla ja liikuntahalleissa liikkuvat lapset ovat useammin poikia.
Tutkimuksissa on osoitettu, että nuoruusiän urheiluharrastuksilla ja aikuisiässä johtotehtävissä työskentelyllä on yhteys. Fyysisesti aktiivinen lapsuus on yhteydessä myös parempaan fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen koko eliniän ajan. On ongelmallista, jos osa lapsista jää näitä hyötyjä vaille epätasa-arvoisten rakenteiden, järjestelmien ja asenteiden vuoksi.
Naisten näkeminen roolimalleina urheilemassa, valmentamassa ja johtamassa voisi kannustaa ja innostaa tyttöjä urheilun pariin. Naiset ovat kuitenkin aliedustettuina niin valmentajina kuin urheilujohtajinakin. Urheilun kulisseissa saunaseurat ja hyvä veli -verkostot elävät ja voivat hyvin, ja rekrytoivat mieluiten omiensa joukosta. Miesten johtamat urheiluseurat eivät myöskään välttämättä ole kovin kiinnostuneita edistämään naisten urheilua tahoillaan tai ymmärtämään naisten kohtaaman syrjinnän ja häirinnän vakavuutta.
Korulauseista teoiksi
Urheilun tasa-arvon edistäminen ei ole pelkkä kaunis ajatus, vaan se on kirjattu sekä Euroopan unionin urheilun työsuunnitelmaan että Suomen liikuntalakiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikkien sukupuolten mahdollisuuksia liikkua ja harrastaa on tuettava tasapuolisesti, niin kunnissa, lajiliitoissa kuin seuratasollakin. Tasa-arvon tulee näkyä kaikessa päätöksenteossa: liikuntapaikkoja rakennettaessa, tukia ja apurahoja jaettaessa, rekrytoinneissa, resurssien kohdentamisessa ja rakenteellisia esteitä purettaessa. Tavoitteena on määrätietoisesti kasvattaa tyttöjen ja naisten määrää harrastajina, urheilijoina, valmentajina ja johtajina kaikilla urheilun tasoilla.
Naisurheilijat käyttävät näkyvyyttään ja ottavat rohkeasti kantaa, kuten on näissäkin olympialaisissa nähty.
Naisurheilijat kiinnostavat yhteistyökumppaneita ja naisten urheilun markkina kasvaa kansainvälisesti hurjaa vauhtia, ja Suomessakin vähitellen. Naisurheilijat käyttävät näkyvyyttään ja ottavat rohkeasti kantaa, kuten on näissäkin olympialaisissa nähty. Naisten urheilu ei ainakaan toistaiseksi kärsi samoista lieveilmiöistä kuin miesten, kuten vaikkapa huliganismista – jos pitäisi valita, kumpaan jalkapallopeliin veisin perheeni, valinta olisi helppo. Perheystävällisyys, vastuullisuus ja yhteisöllisyys liitetään naisten urheilun ominaisuuksiksi ihan syystä.
Mitä sitten yksittäinen urheilun kuluttaja voi tehdä tasa-arvoa edistääkseen? Ainakin klikata naisten urheilusta kertovia uutisia, seurata naisurheilijoita, joukkueita ja liigoja somessa ja katsoa naisten urheilua telkkarista. Pitää meteliä ja fanittaa, käydä peleissä ja kisoissa. Näyttää, että naisten urheilu kiinnostaa, ja että siihen kannattaa panostaa.
Elli Metsola,
Hallituksen jäsen
Helsingin Vihreät Naiset
Johanna Sydänmaa