Suomi on tänä vuonna astunut Arktisen Neuvoston puheenjohtajan paikalle. Katseet kohdistuvat nyt niihin aloitteisiin, joita Suomen valtio voi ja haluaa tuoda neuvoston käsiteltäväksi. Tapetilla on jo ollut arktisen alueen taloudellinen kehitys, kauppareittien mahdollinen avaaminen sekä ilmastonmuutoksen vaikutukset arktisella alueella. Koska lähes kaikki kehitysideat koskevat jollain tavalla alkuperäiskansojen asuttamia maa- ja vesialueita, ovat saamelaisten oikeudet Suomessa nyt entistä relevantimpia.
Suomi on maa, jossa alkuperäiskansa on epätasa-arvoisessa asemassa valtaväestöön nähden. Tämän tosiasian toteaminen on hämmästyttävän vaikeaa valtion edustajille puolueesta riippumatta. Suomi on maailmalla esiintynyt ihmisoikeuksien puolustajana, mutta niiden puheiden vaikutuksia ei ole saamelaisten keskuudessa nähty. Saamelaisten kansallisia traumoja ei olla käsitelty valtiollisella tasolla, vaikka Suomessa elää yhä runsaasti ihmisiä, jotka ovat kokeneet valtion pakkoassimilointiin tähtäävät asuntolakoulut. Saamelaisten perinteisen maankäytön rajoittaminen esimerkiksi metsähallituslain ja Tenon sopimuksen muodossa on saanut yhä huolestuttavampia muotoja, vaikka kyseiset toimenpiteet ovat suoraan ristiriidassa YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistuksen kanssa. Suomessa on jopa yhä vaikeuksia käsittää, että saamelaiset eivät ole osa Suomen kansaa.
Alkuperäiskansojen oikeuksista on liki mahdotonta keskustella syvällisellä tasolla, kun valtaväestöltä usein puuttuvat keskusteluun tarvittavat perustiedot. Samaan aikaan saamelaisilta yksilöiltä vaaditaan kohtuuttoman paljon asiantuntemusta vaikkapa YK:n artikloista tai perinteisten elinkeinojen vaikutuksista, jotta argumentointi otettaisiin edes joskus tosissaan. Erityisesti saamelaisille nuorille esitetään usein kysymys: “oletko sinä nyt sitten aito, jos et tiedä näistä asioista?”. Tämä kaksinaismoraali on hyvin haitallista paitsi saamelaisille, myös kansojemme välisille suhteille. Dialogia ei synny, jos yhdeltä osapuolelta ei voida vaatia mitään, mutta toiselta vaaditaan liikaa. Niin kauan kuin saamelaiset emme itse saa toimia omien asioidemme asiantuntijoina ilman puolueellisiksi leimaamista, ei Suomenkaan voida todeta olevan kovinkaan halukas yhteistyöhön.
Minulta kysytään usein, miten päädyin aktivistiksi ja mikä minua ajaa eteenpäin urallani. Vastaus ei ole aivan yksiselitteinen. Yhtäältä käytän itsekin nimitystä “aktivisti”, sillä se on helpoin tapa kuvata tekemääni työtä. Toisaalta ne asiat, joiden puolesta puhun, ovat monelle yllättävän arkisia. Minä haluaisin saada terveyspalveluita ja koulutusta omalla äidinkielelläni. Minä haluaisin varmistua siitä, että minun mahdollinen jälkikasvuni voi elää puhtaasta luonnosta nauttien valitsemallaan kotiseudulla. Minä haluaisin, ettei minun tarvitsisi terästäytyä kestämään naurua, osoittelua ja herjanheittoa joka kerta, kun puen perinteiset vaatteet ylleni Helsingissä. Nämä asiat, nämä halut tuntea jonkinlaista perusturvallisuutta, eivät tee minusta aktivistia. Aktivismi syntyy siitä, että näiden toiveiden toteutuminen ei ole minun käsissäni, vaan Suomen. Saamelaisiin kohdistuva epätasa-arvo on Suomen valtion rakenteista kiinni ja näihin rakenteisiin ei saamelaisilla ole legitiimiä tapaa vaikuttaa.
Mitä asialle voi tehdä, kysytään myös. Vastaus ei tässäkään kohtaa ole täysin yksiselitteinen. Asiasta avoimesti keskusteleminen on yksi vakiovastauksistani, mutta sen lisäksi olisi äärettömän tärkeää osata myöntää, miten vähän saamelaisista tiedetään Suomen valtaväestön keskuudessa ja miten paljon haittaa siitä tietämättömyydestä syntyy. Usein kuulee myös kysyttävän, miksi asioille pitäisi tehdä jotain. Tähän kysymykseen vastaus on minusta harvinaisen selkeä. Vastaukseni on, että saamelaiset ansaitsevat parempaa kuin mitä meille suostutaan myöntämään. Saamelaiset eivät pyydä mitään enempää, kuin tulla kohdelluiksi tasa-arvoisesti Suomen valtaväestön rinnalla. Sen pyynnön ei luulisi olevan kohtuutonta ja kuitenkin, kuitenkin, sen pyynnön täyttäminen käy vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi. On Suomesta itsestään kiinni, millaisena valtiona haluamme tulla muistetuksi, kun Arktisen neuvoston historiikkia kirjoitetaan. Senpä takia minua juuri huolestuttaakin.
Petra Laiti
Kirjoittaja on Suomen Saamelaisnuoret ry:n puheenjohtaja ja City-Sámit ry:n hallituksen jäsen, joka vaikuttaa myös YK:n Global Indigenous Youth Caucus:ssa.
Lue lisää Petran blogista täältä!
Johanna Sydänmaa