Tein ensimmäisen aktivismin tekoni ehkä 14-vuotiaana, siis 1990-luvun puolessa välissä. Minä ja muutama muu pyörätuolia käyttävä nuori kirjelmöimme Tampereen kaupungille, että toivoisimme matalampia rotvalleja (Tampereen murteen sana kadun reunakivetykselle, jos osaan sen oikein kääntää). Vastaus ei ollut kovin rohkaiseva: meille ilmoitettiin, että korkeat rotvallit nyt vaan kuuluvat Tampereen katukuvaan.
Kaupungeissa asuu monenlaisia ihmisiä, mutta niitä suunnitellaan liian usein vain oletusihmisen tarpeiden mukaan. Oletusihminen on kävelevä, näkevä, kuuleva, suomea osaava aikuinen, yksityisautoileva henkilö – yleensä hyvin samanlainen kuin suunnittelija itse. Siksi suunnittelu sulkee osan kaupunkilaisista ulkopuolelle, vaikka kaikki kuntalaiset periaatteessa ovat samanarvoisia. Meille vastanneelle viranhaltijalle ei varmaankaan tullut mieleen, että hänelle tuskin huomattava oli tasoero oli meille muuri.
Kaikille sopiva suunnittelu (design for all) on sosiaalisesti kestävämpi lähtökohta kaupunkipolitiikalle kuin kapeat oletukset. Sen lähtökohtana on ihmisten erilaisuus ja tavoitteena kaikkien ihmisten yhdenvertainen osallisuus. Kaikille sopivassa suunnittelussa ei etsitä yhtä kaikille sopivaa ratkaisua, vaan samassa tilassa voi olla monenlaiset toimimisen tavat mahdollistavia elementtejä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vierekkäin on sama tieto tekstinä ja pistekirjoituksella tai portaat ja luiska.
Esteettömyys ja saavutettavuus ovat kaikille sopivassa suunnittelussa keskeisiä. Englanniksi näistä molemmista käytetään sanaa accessibility. Esteettömyydellä viitataan suomen kielessä yleensä fyysisen ympäristön toimivuuteen. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi hissejä, luiskia, liikennevalojen äänimajakoita ja niin edelleen. Saavutettavuus taas liitetään digipalvelujen käytettävyyteen, jota edustavat esimerkiksi videoiden tekstitykset, verkkosivujen luettavuus ruudunlukulaitteella ja niin edelleen.
Esteettömyys on ihmisoikeus, siis universaali ja jokaiselle yksilölle kuuluva oikeus. Esteettömyyden puute on laissa kiellettyä syrjintää. Siitä huolimatta kaikissa maissa ja kaupungeissa on merkittäviä puutteita.
Kapeat oletukset ohjaavat myös sitä, missä on esteetöntä ja saavutettavaa ja missä ei. Esimerkiksi minä pääsen Tampereen jokaiseen terveyskeskukseen, mutta en lapseni kouluun, vaikka siihen kouluun minun pitäisi päästä huomattavasti useammin kuin yhteenkään terveyskeskukseen.
Kuntavaalit ovat esteettömyyden kannalta tärkeät vaalit. Kuntapolitiikalla on Suomessa esteettömyyden kannalta suuri merkitys verrattuna moniin muihin Euroopan maihin tai Yhdysvaltoihin, koska meillä esteettömyydestä ja saavutettavuudesta ei ole säädelty lailla lainkaan yhtä kattavasti kuin niissä. Esimerkiksi liikennevalojen äänimajakoista ei säädetä missään, vaikka ne ovat välttämättömiä sokeille ja näkövammaisille. Kunta päättää äänimajakoistaan, niiden sijainnista ja päällä olemisesta. Tähänkin liittyy järjetön oletus: äänimajakoista kuuluu monessakin paikassa ääni vain tiettyihin kellonaikoihin aivan kuin kaupunkitila kuuluisi (sic!) kaikille vain osan ajasta.
Nyt 30 vuotta myöhemmin Tampereen keskustassa pääsee kadun yli pyörätuolilla enimmäkseen ihan hyvin. Ja Tampere näyttää yhä Tampereelta – joka on varmaan juuri siksi minulle aina vaan rakkaampi.
Amu Urhonen
Vihreiden naisten hallituksen jäsen
Johanna Sydänmaa