Muistan vuosien takaa ihmetykseni, miksi jotkut naiset, äidit näyttävät niin väsyneiltä. Eivätkö he katso peilistä ennen kuin lähtevät kotoaan ihmisten ilmoille? Miten rakkaudetonta viestintää kukaan pariskuntavoi toisiaan kohtaan harjoittaa, kun tiuskivat ja nakkelevat niskojaan toisilleen kaupan kassajonoissa?
Olen pian 8-vuotias äiti, juhannuksen tienoolla 5-vuotias triplaäiti. Lasten saaminen ja äitiys ovat muuttaneet minua monella tavalla. Oikeastaan suurin muutos on tapahtunut asenteissa eikä niinkään persoonassani. Tunnustan kyllä auliisti myös yksilötasoisen muutoksen syvintä sisintä myöten, sillä keskimmäinen lapsistani on opettanut minulle paljon – ihmisyydestä ja ihmisestä, itsestäni. Niin usein olen hapuillut ja haparoinut ihmisyyteni ääriä, laitoja löytämättä. Yritän tasapainoilla, jotta laitoja ei tarvitsisi tunnustella.
Olemme viime vuosina surreet kansallista surua siitä, kuinka osa vanhemmista päätyy laidan yli kamalin seurauksin. Uskallanko ääneen sanoa, että jossain määrin ymmärrän väsymyksen taakan alle luhistuneita ihmisiä?
Esikoisen oltua kolme vuotta ja kolme kuukautta ”vanha” syntyi perheeseemme kolmas lapsi. Tuossa vaiheessa olin päässyt jyvälle siitä, miksi jotkut naiset näyttävät väsyneiltä. Että todellakin on mahdollista lähteä likaisissa vaatteissa ja ilman huoliteltua ulkonäköä asioille. Muistinmenetys ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksensa. Odotan innolla sitä, että julkinen keskustelu löytää pikkulapsiperheiden vanhempia vaivaavan dementian ja ymmärretään, millaisessa väsymyksen, uupumuksen ja moniajon yhtälössä nykyvanhemmat yleensä elävät. Miten työelämässä olevien vanhempien väsymys heijastuu työpaikalle, se lienee selvittämätön sarka.
”Äiti, sää UNOHDIT!” ”Niin unohdin, anna anteeksi.” Ei ollut edes kiireinen aamu, mutta kolmikon saattaminen kouluun, eskariin ja päikkyyn ei mennyt tänään(kään) ihan putkeen. Kuopukselle olisi pitänyt olla oma pulkka tai liukuri mukaan. Ei se tullut yllätyksenä, ei pulkkatarve eikä sen unohtaminenkaan. Sisälläni silloin tällöin itselleni armollisuutta osoittava ääni sanoo, että taivaankansi ei tippunut niskaan, voin viedä pulkan myöhemmin. Mutta sitten se yleensä isompaa messua itsestään pitävä ääni toteaa, että taaskaan en muistanut.
”Työn ja perhe-elämän kaaosvuosissa kahlaavat vanhemmat eivät halua tietää, koskiko lapsi tunnilla vesihanaan vai seisoiko välitunnilla piirissä, jossa oli kännykkä esillä. Vanhemmille riittäisi vähäisempi kooste suurista linjoista lapsen kouluelämästä,” kirjoitti Sari Helin koulun ja kodin välisestä sähköisestä tiedotuskanavasta. Kannoin korteni kekoon keskustelussa, koska koin, että minullakin on kokemukseni, kun seuraan kolmen lapsen kohdalla sähköistä tiedotusta. Kuinka ollakaan, ymmärrystä sekä oli, että ei ollut tarjolla. Hetken odoteltuani havaitsin, että jaahas, tulihan se ässä hihasta: ”Miksi hankkia lapsia, jos ei jaksa heistä huolehtia?”
Olen usein näyttänyt väsyneeltä, mutta sitäkin enemmän tuntenut itseni väsyneeksi. Elämä on ollut ajoittain suossa rämpimistä. Omaa ihmisenä kasvua, vanhemmuuden opettelua, ruuhkavuosista selviytymistä ei ole helpottanut krooninen univaje, työelämän vaatimukset – listaa voisi jatkaa loputtomiin. Vanhempana olen kaivannut ennemmin tukea ja lohtua sen sijaan, että kysytään, pitikö lapsia hankkia.
Kaupassa toisilleen kiukuttelevat pariskunnat saavat osaltani enemmän ymmärrystä kuten myös väsyneet äidit, olipa hiukset sitten pestyinä tai ei. Näkökantani on vuosien myötä laajentunut, sillä huomaan ajattelevani ja katsovani myös väsyneitä isiä. Olisiko aika ottaa myös väsyneet isät mukaan keskusteluun? Ehdotan äitiys- ja lastenneuvolaan todellista ja konkreettista isien mukaan ottamista: että isille tarjottaisiin muutakin kuin tuoli. Äitiys-, lasten- ja perheneuvoloiden toiminta on turvattava, ja sitä kehitettävä siten, että ne vastaavat todellisiin nykyajan vaatimuksiin.
Hanna-Kaisa Heilimo
sairaanhoitaja, Tampere
Johanna Sydänmaa