Koko syksyn ahdisti. Itketti, kun näin kuvia Välimereltä ja Unkarin rajalta. Harmitti, kun luin mitä turvapaikanhakijoista ajateltiin eri puolilla Suomea. Raivostutti, kun sain tietää miten hyväsydämisen, vapaaehtoistyötä tekevän ystäväni kuva levisi vihasivustoilla ”Suvakkihuora”-otsikon alla.
Loppusyksystä huhut voimistuivat: myös meidän pikkukaupunkiimme oli tulossa vastaanottokeskus. Ahdistuksen oli aika muuttua toiminnaksi. Marraskuun loppupuolella perustin suljetun ja salaisen Facebook-ryhmän, johon pyysin mukaan luotettavia tuttujani. Luotettavat tuttuni pyysivät mukaan omia luotettavia tuttujaan. Viikossa oli koossa kolmenkymmenen hengen porukka. Ryhmän tarkoituksena oli tukea ja koordinoida toimintaa, jonka avulla paikkakunnallemme tulevat turvapaikanhakijat voisivat kokea olevansa turvassa ja tervetulleita.
Kun paikallinen kaupunginvaltuutettu kirjoitti paikallislehden yleisönosastolla, että turvapaikanhakijat eivät oikeasti ole avun tarpeessa ja että vanhuksia on ajettu pois vanhainkodeista, jotta saadaan tilaa maahanmuuttajille, meillä oli jo olemassa verkosto laatimassa hänelle yhteistä vastinetta. Luonnostelimme tekstiä, jossa laajana rintamana toivoimme kaikkien kaupunkilaisten osallistuvan yhteiseen kotouttamistyöhön. Kerroimme, että jokainen turvapaikanhakija ansaitsee tulla kohdelluksi yksilönä, eikä kenenkään ahdinkoa voi sivuuttaa toisten tekemien virheiden vuoksi. Totesimme, että yhteisen taakan jakamiseen osallistuminen on meille velvollisuus, jonka hoidamme erittäin mielellämme.
Seuraavana yönä yksi vastaanottokeskuksen puukerrostaloista sytytettiin tuleen. Talo paloi poroksi perustuksiaan myöten, mutta palokunta sai suojeltua kaksi vieressä olevaa turvapaikanhakijoille tarkoitettua rakennusta. Rauniot tasoitettiin ja päälle tuotiin monta kuormallista soraa.
Periksi ei annettu. Jäljelle jääneiden talojen varustaminen alkoi. Sormet verillä tukiryhmäläiset ruuvailivat sänkyjä kokoon. Kun ensimmäinen turvapaikanhakijoiden ryhmä iltamyöhään saapui, sängyt oli pedattu, ikkunoissa oli jonkinlaiset verhot, ja me kaikki seisoimme rivissä soppakauhat kädessä sanomassa: ”Hyvää iltaa. Tervetuloa!” Tuhopoltosta oli kulunut vain viikko, ja me olimme edelleen merkillisessä mielentilassa. Mikäli meistä riippuisi, tuhkasta kasvaisi uusi parempi huominen vieraillemme ja meille itsellemme.
Tervetuloaterialla näimme, että vaikka monilla tulijoilla oli toppatakki päällä, talvikenkiä ei ollut juuri kenelläkään. Myös talvikäsineet puuttuivat, ja kun asunnot otettiin käyttöön, huomattiin, että puuttuihan sieltäkin yhtä ja toista. Seurakunnan diakoni ilmoitti kaupunkilaisille, mihin ja milloin hän parkkeeraa pakettiautonsa ja millaisesta tavarasta on huutava pula. Papat ja mummut rollaattoreineen, äidit vaunuineen ja teinit kavereineen tulivat lahjanyytteineen ilmoitettuna aikana paikalle ja täyttivät diakonin pakettiauton hetkessä, ja niin vastaanottokeskus sai tarpeellisen täsmälähetyksen. Kun diakoni jäi joululomalle, ilmoitin, että minä voin ihan hyvin hakea lahjoitukset suoraan kodeista. Sain puhelinsoittoja ja ajo-ohjeita ventovierailta ihmisiltä. Kerrasta toiseen lahjavuoren takana oli vastassa lämminsydäminen ihminen, joka kertoi, miten iloinen hän on, kun hän voi vihdoinkin auttaa. Kotikaupunki näytti minulle liikuttavan vieraanvaraiset, lempeät kasvonsa.
Enää ei ahdista. Synkin kaamosaika on ollut täynnä iloa, valoa, hymyä, älyttömiä, hullunkurisia tilanteita ja poskisuudelmia. Puolitutuista on tullut ystäviä ja ventovieraista tuttuja, kun vastaanottokeskuksen ohjaajat, kaupungin virkamiehet ja luottamushenkilöt, museon väki, seurakunnan työntekijät, vammaisjärjestöjen ja SPR:n edustajat, partio ja kyläyhdistys ovat yhdistäneet voimansa. Yhdessä on järjestetty vaatejakelu, tapaninajelu, pihaleikkipäivä, uuden vuoden vastaanotto, sanakoulu, suomen kielen kerho, ja melkein kaikki vieraamme ovat jo päässeet ensivierailulle suomalaisiin koteihin.
Meille turvapaikanhakijat eivät ole pakolaistulva. Meille turvapaikanhakijat ovat ihmisiä, joilla on kasvot ja nimi. Emme ole sädekehän ympäröimiä hyväntekijöitä. Jokainen meistä on vain yksinkertaisesti miettinyt, mitä voisi antaa: kaksi tuntia viikossa vaatelajitteluun, yhden päivän kahdessa kuukaudessa tapahtuman järjestämisen, teepannun, Opettajat ilman rajoja –ilmaismateriaalin avulla pidetyn suomen kielen oppitunnin tai hyllyjä ja hyllyjen pystytyksen uuteen vaatejakohuoneeseen. Vastaanottokeskuksen väki onkin sanonut meille, että vain taivas on rajana sille, millaista toimintaa voimme järjestää.
Kun eräs meistä palasi aamuyöllä kotiin tuntikausia vastaanottokeskuksessa aherrettuaan, hänen väsyneet aivonsa tuottivat kuolemattoman viisauden: ”Ei tässä ole mitään järkeä, mutta tavallaan tämä on aika viisasta.” Viisasta on rakentaa yhteyttä. Viisasta on ylittää raja-aitoja. Viisasta on käyttää aikansa johonkin muuhun kuin vihapuheen päivittelemiseen. Viisasta on rakentaa rauhaa. Viisasta on ottaa pikkukaupungin uudet asukkaat heti osaksi yhteisöä. Sen sijaan että istuu kotona pelkäämässä muuttuvaa maailmaa, voi avata oven ja lähteä luomaan parempaa yhteistä huomista.
Ulla Suontausta, pohjoissatakuntalainen vihreä nainen
Johanna Sydänmaa