Politiikkaan lähteminen ei ole koskaan ollut pelkästään päätöksenteon kysymys – se on myös rohkeuden ja resilienssin testi. Olen itse lähtenyt mukaan politiikkaan kahdeksan vuotta sitten. Näinä vuosina olen seurannut, miten vihapuheen ja maalittamisen kulttuuri on hiipinyt yhä tiukemmin osaksi poliittista keskustelua, erityisesti sosiaalisen median alustoilla. Vihapuhe ei rajoitu pelkkiin mielipide-eroihin tai kritiikkiin, vaan se ulottuu henkilökohtaisiin loukkauksiin ja jopa uhkailuun.
Tällaiset tilanteet eivät iske vain niihin, jotka jo ovat mukana politiikassa, vaan myös niihin, jotka harkitsevat mukaan lähtemistä. Varsinkin naiset ja vähemmistöihin kuuluvat kohtaavat usein kaksinkertaisen kynnyksen: ei riitä, että heidän täytyy vakuuttaa osaamisensa ja asiantuntemuksensa, vaan heidän on myös varauduttava sietämään epäasiallista kohtelua, joka kohdistuu usein heidän ulkonäköönsä, perhesuhteisiinsa tai yksityiselämäänsä. Tämä uhka saa monet pohtimaan, onko tämä julkiseen vaikuttamiseen osallistuminen kaiken tämän arvoista. Nämä ajatukset iskevät myös meihin jo mukana oleviin. Tekisi mieli astua sivuun.
On tietoisesti tartuttava ajatukseen, että vihaan ei vastata vihalla tai kääntämällä selkänsä. Vihaan vastataan hyvyydellä. Meidän on pidettävä yllä myös toivon horisonttia ja hyvän rintamaa. Siksi ainakin itse valitsen olla mukana vaikuttamassa.